Puheenvuoro



Jolkkonen Jari, piispa

Otsikko:
Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomus, Kirkkohallituksen henkilöstötilinpäätös, Kirkon keskusrahaston toimintakertomus ja tilinpäätös, tilintarkastajien kertomus sekä vastuuvapauden myöntäminen vuodelta 2015 (Toimintakertomus 1/2016) - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
Keskiviikkona 11 päivänä toukokuuta 2016 klo 9:00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Tämän vuosikertomuksen mukaan yhtenä keskeisenä tavoitteena oli, että positiivisen uskonnonvapauden tulkinta yhteiskunnassa vahvistuu. Eli tavoitellaan sitä, että tämä näky valtiovallan säädöksissä, suosituksissa, hallitusohjelmassa sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja myöskin tiedotusvälineissä. Mutta kuten kansliapäällikkö rehellisesti totesi, vuosikertomuksen mukaan tässä tavoitteessa ei onnistuttu. Tämä johtopäätös on siis kriittinen ja se on rehellinen. Näyttää päinvastoin siltä, että negatiivisen uskonnonvapauden tulkinta on korostunut. Toinen asia, strategisissa hankkeissa tavoitellaan sitä, että tietoisuus reformaation merkkivuoden 2017 merkityksestä ja mahdollisuuksista lisääntyy kaikilla tasoilla. Tämän toivotaan näkyvän siinä, että seurakunnat, hiippakunnat ja kokonaiskirkko jatkavat valmistautumista merkkivuoteen. Tästäkin annetaan vain keltainen valo, eli katsotaan että tässä on vielä parannettavaa, ja näin varmasti on. Tässäkin analyysi on rehellinen, kriittiseen johtopäätökseen on syytä. Mielestäni nämä kaksi asiaa pitäisi nyt nähdä yhdessä. Reformaation merkkivuosi antaa hyvän mahdollisuuden tuoda esille luterilaisen reformaation myönteistä merkitystä meidän kulttuurillemme ja siten puolustaa positiivista uskonnonvapautta Suomessa. Meidän pitäisi siis yhdessä ja ekumeenisessa hengessä nostaa esille reformaation merkitystä puolustamalla uskonnonvapautta. Puolustamme positiivista uskonnonvapautta nostamalla esille reformaation merkkivuoden. Olen jo pitkään viihdyttänyt itseäni keräämällä sitaatteja, joissa kerrotaan, kuinka luterilainen perinne on syypää kaikkiin suomalaisten ongelmiin ja vaivoihin, ja ne yleisesti tiedetään, eli työhulluus, masennus, umpimielisyys, seksiongelmat, yleinen kärsimyksessä piehtarointi ja niin edelleen. Ja piispa Kalliala on minua ystävällisesti auttanut tässä oudossa keräilyharrastuksessa. Kirkkohistorian professori Simo Heininen kuvaa luterilaisen perinteen leimaamista elämänkielteiseksi eräässä promootiopuheessaan näin: 1960- ja -70-luvuilla "älymystöpiireihin osunut teologi sai viimeistään kahden tuopillisen jälkeen, joskus jopa pelkillä kahvikutsuilla kuulla edustavansa pimeintä taantumusta. Hänen niskoilleen kasattiin kaikki kirkon rikkomukset, joista olikin ehtinyt kertyä vakuuttava luettelo: Noitavainot, polttoroviot ja inkvisitio, naisten, työväenliikkeen ja seksuaalisten vähemmistöjen sortaminen. Kirkko oli tuhonnut kalevalaisen kulttuurin, polttanut lappalaisten rummut ja vieroittanut Borneon ihmissyöjät alkuperäisestä kulttuuristaan." Näin siis professori Simo Heininen. Ja tunnustan itsekin kuuluneeni joskus tällaiseen laulukuoroon. Ajattelin, että tällä tavalla kriittisen ja edistyksellisen kulttuurihenkilön tulee taantumusta vastustaa. Tämä reformaation merkki- tai muistovuosi olisi hyvä tilaisuus tuoda esille toisenlaista kuvaa. Sitä, että luterilainen kirkko on täällä järjestänyt hallinnon, opettanut kansan lukemaan, perustanut koulut, huolehtinut köyhistä, tukenut tiedettä ja taidetta vuosisatojen ajan, ja tulee niin vastakin tekemään. Ja se on myöskin pitänyt yllä kiitollisuuden kulttuuria. Sen merkkinä täälläkin ruoka siunataan ja jumalanpalveluksia toimitetaan. Esimerkiksi suvivirsi, joka otettiin virsikirjaan monien katovuosien jälkeen, on yksi osa tämän kiitollisuuden kulttuurin vaalimista. Se muistuttaa jatkuvasti, että elämä on pohjimmiltaan lahjaa. Luterilainen vanhurskauttamisoppi on muistuttanut siitä, että vaikka hyvään pitää pyrkiä, ihmisen teot eivät koskaan ole lopullinen totuus hänestä. Ihmisen ei tarvitse teoillaan lunastaa omaa arvoaan ja paikkaansa sen enempää maan päällä kuin taivaassakaan. Ja harvoin tulee ajatelleeksi, että tämä luterilaisen vanhurskauttamisopin ajatus tulee epäsuorasti ilmi esimerkiksi siinä, että me teemme eron ihmisarvon ja hänen tekojensa välillä. Tai perustuslain ja rikoslain välillä. On oikein, että rikokseen syyllistynyttä rankaistaan rikoslain mukaan, mutta perustuslaki on sitäkin ylempi, se takaa jokaiselle ihmiselle ihmisarvon ja perusoikeudet teoista riippumatta. Ja tämä ihmisarvo kuuluu jokaiselle, myös pahimmista rikoksista tuomituille. Tällä tavoin voimme myös puolustaa niin oman kirkkomme kuin muidenkin kirkkojen ja uskonnollisten vakaumusten oikeutta tulla nähdyksi ja tulla kuulluksi julkisessa tilassa. Luulen, että elämme aika ratkaisevia kuukausia tämän reformaation merkkivuoden suunnittelun kannalta. Myönnän, että minullakin on pieni huoli, että tämä merkkivuosi vähän lipsahtaa huomaamattamme ohi ja jää itsenäisyyden juhlavuoden jalkoihin. Ja toivon, että olisin tässä väärässä. Siksi toivon, että kirkkohallitus ja hiippakunnat ja seurakunnat panostavat nyt reformaation merkkivuoden tapahtumien suunnitteluun ja siten myös ovat yhdellä tavalla puolustamassa positiivisen uskonnonvapauden toteutumista kouluissa, mediassa, vankiloissa, puolustusvoimissa ja muutoinkin julkisessa tilassa. Yksi esimerkki voisi olla se, että helatorstaina 25. toukokuuta 2017 jumalanpalvelukset toimitetaan keskellä toria, keskellä julkisen tilan symbolia.


Paluu