Puheenvuoro



Puhalainen Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2015 kirkkohallituksen esityksestä 3/2014 - Ensimmäinen käsittely (jatkuu)

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä marraskuuta klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät työtoverit. Tämä lakivaliokunnan mietintö on monessa suhteessa hieno ja kannatettava, jos ja kun sitä tarkastellaan yhtymien muodostamisen ja kehittämisen näkökulmasta. Se sisältää paljon pienempien ja vähävaraisempien seurakuntien elämisen mahdollisuuksia ja toimintaa tukevia elementtejä. Ja siltä osin toivoisin, että tämä laki tulisi hyväksytyksi. Mutta vain siltä osin. Samalla joudun nimittäin toteamaan, että tähän mietintöön sisältyy, yritin sitten tätä täällä perättyä kokonaisuutta katsella kuinka laajasti tai ehkä juuri sen katselemisen takia, siihen sisältyy puutteita. Ja ellei näitä puutteita saada korjatuksi, joudun toimimaan sen toiveeni vastaisesti, että tämä laki tulisi voimaan tässä muodossa, ja joudun painamaan punaista toisessa käsittelyssä.

Perusongelma on mielestäni juuri siinä, mihin täällä on viitattu monessa yhteydessä, eli tässä kirkkolain 3 luvun 1 §:ssä, jossa puhutaan tästä pakosta. En usko vaakatason asioiden järjestelyssä tässä lakipaketissakin näkyvään yhden totuuden ajatteluun. Meillä on mielestäni riittävästi historiassa esimerkkejä sen toimimattomuudesta maailmanlaajasti ajatellen ja ihan tästä läheltäkin vaikkapa Kipaa ja Kirjuria ajatellen, joissa näyttää olevan mahdotonta ottaa riittävästi huomioon paikallistasojen joskus hyvinkin erilaiset tarpeet. Joitakin vastaavia epäilyksen kaikuja olin mielestäni lukevinani myös piispainkokouksen lausunnosta: "Erityisen tärkeää on, että kirkon organisaatiota koskevat ratkaisut eivät ole liian valmiita ja lukkoonlyötyjä, jotta tilaa jää Pyhän Hengen jatkuvasti kirkkoa uudistavalle toiminnalle. Kirkon paikallisrakenteen uudistuksessa tulisi näkyä tämä uuden löytämisen mahdollisuus. Ehdotettua yhtymämallia on siksi tarkasteltava myös siltä kannalta, miten siinä toteutuu tämä kirkon toiminnan elämänmuotojen vapaus." Ja sitten sieltä vähän myöhemmin on luettavissa: "Uudistuksen ei tarvitsisi silloin tapahtua keskitettynä ratkaisuna, jollaisista saadut kokemukset kirkollisten uudistusten yhteydessä eivät ole olleet aina rohkaisevia. Rakenteiden kehittäminen tapahtuisi pitemmällä aikavälillä seurakunnista esiin nousseiden tarpeiden ja erityislaatuisuuden tunnistamisen pohjalta. Seurakuntaelämä näyttäytyisi monimuotoisempana, kun siihen jäisi itsenäisiä seurakuntia sekä seurakuntayhtymiä. Mittaluokaltaan maltillisemmassa rakenteiden kehittämisessä muutosrasitus ei kohdistuisi seurakuntiin ja kapituleihin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin jos esitys toteutetaan." En myöskään usko suuruuden ekonomiaan, suurten yksikköjen ihmisläheisyyteen, kykyyn oikeutetun erilaisuuden ja vaikkapa asuinpaikasta johtuvien erilaisten tarpeiden huomioon ottamiseen. Tästäkin meillä on ihan tarpeeksi esimerkkejä vaikkapa kuntaliitosten seurauksista. Voimme lukea, mitä reuna-alueille yleensä tapahtuu.

En halua myöskään olla lisäämässä yhtymämallin tuomaa byrokratiaa sinne, missä tälle mallille ei ole tarvetta. Meille on rakennettu lähimenneisyydessä taloudellisesti kannattavia ja toiminnallisesti mielekkäitä seurakuntia, joiden sisällä jo toteutuvat esityksen mukaiset pienempien toimintoyksikköjen toimintaa tukevat toimintamallit, yhteisöllisyyttä tukevat, seurakuntalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien kehittämistä sekä heidän osaamisensa hyödyntämistä tukevat ja muut uudistukselle asetetut tavoitteet. En näe mitään järkeä siinä, että nämä seurakunnat pakotetaan jälleen uuteen ehkä vuosikymmenenkin kestävään hallintohimmelin rakentamiseen, elämiseen jälleen uudessa muutosrumbassa ilman mitään taetta pääsemisestä vuosisataiseen, seurakuntapohjaiseen rakenteeseen pohjautuvaa rakennetta parempaan lopputulokseen. Lakivaliokuntakin toteaa realistisesti tuossa sivulla 9, että keskeisin vaikeuksia tuottavista linjauksista on juuri tämä yhtymiin kuulumisen pakko, ja siinä sitä avataan vähän laajemminkin. Valiokunta kuitenkin päätyy siihen, että ongelmia voitaisiin ja voidaan lieventää huolellisella perussäännön laatimisella. Uskallan kuitenkin vahvasti epäillä tätä, ja sen viisauden löytymistä kaikkialla. Lakivaliokunta itsekin loppujen lopuksi perusteluissaan kääntyy ja jää enemmän toiveiden varaan, niin kuin tuon lausuman jäljestä voidaan lukea, jättämällä tilaa sille, että yhtymä ei olekaan mikään esityksen mukainen kevytrakenteinen palveluorganisaatio vaan jotain paljon enemmän. Kirkon elämän ja toiminnan perusyksikkö on seurakunta. Elämä ja toiminta ei kuitenkaan ole irrallaan hallinnosta ja taloudesta, jotka tässä yhtymämallissa siirretään kauemmaksi seurakunnasta. Yhdistymispakkoa mielekkäämpi ratkaisu on itsenäisten seurakuntien mahdollistaminen yhtymien rinnalla. Seurakunnat voivat sitten niin hyväksi nähdessään sopia yhteistyösopimukset niissä asioissa, sillä tavalla ja niiden kanssa, mitkä missäkin tilanteessa nähdään mielekkäiksi.

Toinen kohta, jonka koen ongelmalliseksi, on tämä pakollisten virkojen rajaaminen kirkkoherran virkaan. Diakonialla on rakkauden kaksoiskäskystä nousevana alkukirkosta asti ollut keskeinen asema kirkon elämässä. Tiedämme historiasta sen olleen mahtava todistus kristillisestä uskosta ja merkittävä tekijä kristillisen todistuksen leviämiselle. Ja näyttääpä se vielä tänäänkin tutkimusten mukaan olevan monille tärkeä, ihan siellä kärkipäässä oleva syy kirkkoon kuulumiselle. Mielestäni diakonin viran säilyttämiselle pakollisena virkana on paitsi kirkon perinteestä ja kirkon imagosta nousevat syyt myös käytännön syyt. On tärkeää, että seurakunnassa on ainakin yksi jumalanpalveluselämään liittyvä työntekijä, jolla on erityinen vastuu kirkon karitatiivisesta tehtävästä ja jolla on tähän myös pätevä koulutus. Muutettavat muuttaen tämä kyllä koskee mielestäni myös kanttoria keskeisenä jumalanpalveluselämän henkilönä ja hengellisessä elämässä keskeisellä sijalla olevan musiikin ammattilaisena ja musiikkitoiminnan johtajana seurakunnassa. Kiristyvien resurssien aikanakin tarvitsemme oman vastuualueensa hyvin tuntevia ja pitkäjänteiseen työhön pystyviä ammattilaisia, jotka voivat osaltaan olla myöskin sitten varustamassa seurakuntalaisia palvelemaan omilla lahjoillaan näissä tehtävissä seurakunnan rakentumiseksi. Ymmärrän, että näiden kolmen viran ylläpitäminen ei välttämättä ole, eikä ole mahdollista jokaisessa seurakunnassa. Siksi tätä koskeva pykälä tulisikin muotoilla jotenkin sen suuntaisesti, että seurakunnassa tulee olla kirkkoherran viran lisäksi diakonin ja kanttorin virat, jotka voivat olla myös useamman seurakunnan yhteisiä, ja yhtymässä tulee olla riittävä määrä diakonin ja kanttorin virkoja, joiden sijoittamisesta seurakuntiin voidaan sopia perussopimuksissa.

Ja kolmas kohta, johon myöskin suhtaudun kriittisesti tässä mietinnössä, on tämä neuvoston puheenjohtajuus, johon myös muun muassa edustaja Sipilä ja piispa Häkkinen kiinnittivät aikaisemmin jo huomiota, ja hyvin perustellusti. Kirkkoherran puheenjohtajuus syventää synodaalisuuden toteutumista seurakunnan hallinnossa. Tämä jää varsin ohueksi, mikäli neuvoston ainoan pappisviran edustajan, kirkkoherran, asema rajataan valiokunnan mietinnön mukaisesti vain neuvoston jäsenyyteen ja esittelijäksi. Sillä viedään häneltä välineitä ja mahdollisuutta hoitaa hänelle kuuluvaa kokonaisvastuuta seurakunnan hengellisestä johtamisesta. Olen siksi kirkkohallituksen alkuperäisen esityksen ja piispainkokouksen lausunnon kannalla nykyisen säännöksen säilyttämisestä, eli että neuvoston puheenjohtajana toimii kirkkoherra, mutta myös varapuheenjohtaja voi toimia puheenjohtajana silloin, kun siitä yhdessä sovitaan.

Yhtenä perusteena tälle paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuntamiselle oli oman lainsäädäntömme sidonnaisuus yhteiskunnassa tapahtuviin tai oikeastaan silloisessa tilanteessa odotettavissa olleisiin ja uhkaavilta näyttäviin muutoksiin. Vaikka tätä painetta ei tällä hetkellä ole, voi kuntaliitoksia ja seurakuntaliitoksia varmasti tulla, mutta meillä on jo nyt olemassa yhtymälainsäädäntö, joka, kuten alussa totesin, voitaisiin tarkistaa nyt esitetyn kaltaiseksi ja hyödyntää sen eteen tehty suuri työ. Samalla on kuitenkin tietysti hyvä todeta myös se, että ei nykyinenkään lainsäädäntö aseta esteitä kevytrakenteisen yhtymän rakentamiselle, niin kuin täällä piispa Jolkkonen jalosti todisti. Sehän on rakennettu nykyisen säädännön aikana ja pohjalta. Se, että on tehty paljon työtä, se ei myöskään sinällään voi olla pakkoon saada yhtymämalli koskemaan kaikkia seurakuntia. Paikalliselle harkinnalle tulee jättää harkintavaltaa sen suhteen, onko yhtymämalli sopiva sinne, tai voitaisiinko mallin tavoitteisiin päästä paremmin ohjaamalla tai tarvittaessa edellyttämällä itsenäisiä seurakuntia yhteistyöhön naapuriseurakuntien kanssa. Tässä kirkkohallituksen esityksen yksi perusongelma oli se, että se rakentuu vahvasti kuntasidonnaisuuteen sen sijaan, että olisi mietitty enemmän kirkon olemuksesta ja tehtävästä nousevaa mallia, jolla olisi samalla varustauduttu vielä pidemmälle tulevaisuuteen. Tällekin pohdinnalle varmasti tulee vielä paikkansa, ja ehkä nopeammin kuin osaamme aavistaakaan. Ei tarvitse kovin paljon vetää johtopäätöksiä nelivuotiskertomuksesta ilmenevästä hämmästyttävän nopeasta muutoksesta kirkossa ja länsimaisesta kehityksestä yleensäkin. Siksi en lähtisi nyt tekemään esityksen kaltaista paljon työtä ja hammasten kiristystä aiheuttavaa, uskoakseni kuitenkin varsin väliaikaiseksi jäävää, pakkoon pohjautuvaa ratkaisua. Mietinnössä esitetty sellaisen lainsäädännön, johon sisältyy sekä itsenäinen seurakunta että yhtymä, säätämisen suurempi monimutkaisuus ei ehkä myöskään voi olla peruste yhden mallin ratkaisulle. Meillä kun nuo molemmat mallit jo ovat käytettävissä, ja jos lukee sitä mietinnön perässä olevaa lakitekstien vertailua, niin vaikea on nähdä, että miten se olisi mahdoton sisällyttää tähän uuteenkin tämä itsenäisen seurakunnan olemassaolon mahdollisuus.

Valiokunnan mietintö sisältää kolme eriävää mielipidettä, ja allekirjoittajina on peräti 9 valiokunnan jäsentä, eri mietinnöissä, mutta yhteensä yhdeksän. Eli useampi kuin puolet valiokunnan jäsenistä. Mielestäni valiokunnan mietintö tulisi korjata näissä edellä nostamissani asioissa nyt käsittelyn aikana. Jos siihen päästään, sen jälkeen voin olla kannattamassa itsenäisten seurakuntien rinnalle muodostuvaa esityksen mukaista kevytrakenteista tukiorganisaatioluontoisten yhtymien muodostumista tukevaa lakiesitystä. Muuten joudun todennäköisesti painamaan punaista, ellei tähän päästä.


Paluu