Puheenvuoro



Rinne Riku, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ystävät. Otin ne muistiinpanot mukaan, jotka on 1500 vuoden aikana kirjoitettu ja 66 kirjaan. Pyrin keskittymään tässä puheessa sellaisiin asioihin, mahdollisimman lyhyesti, mitä mielestäni ei vielä ole täällä otettu huomioon, kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että haluan tällä olla vaikuttamassa jotakin teidän mielipiteeseenne, ja toiseksi siksi, oli tulos tästä mikä tahansa, jotta nämä ajatukset tulisivat kirjatuiksi ylös, jotta näitä voitaisiin ottaa sitten tulevina päivinä huomioon. Aloitan ensiksi yhdestä raamatunkohdasta, tämä on Efesolaiskirjeen tuttu kohta, 6:12 ja 13. "Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailman valtiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sen tähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä." Täällä on varmaan paikalla osa tämän valtakunnan parhaista puhujista, koska muuten tuskin täällä olisimme, edustamassa sillä paikalla missä olemme. Jotain olemme tehneet, mikä on kiinnittänyt ihmisten huomiota, ja usein se on tehty myös sanallisesti. Täällä on erittäin hyviä puheita, hyvin rakennettuja puheita. Mutta jossain on se todellisuus, missä niillä meidän puheillamme ei oikeastaan ole enää niin hirveästi merkitystä. Tämä raamatunkohta muistuttaa meitä siitä todellisuudesta, miksi koko Raamattu itse asiassa on olemassa. Koska on olemassa kaksi todellisuutta, kaksi valtakuntaa, ja nekin ovat täällä varmasti läsnä tavalla tai toisella. Tai ainakin tämän salin ulkopuolella odottamassa meitä.

Sen tähden haluan kertoa teille erään kertomuksen lyhyesti, tositarinan eräästä nuoresta miehestä. Tämä nuorimies meni kirkkoon ja istui siellä penkissä ja oli tilaisuuden ajan siinä läsnä. Tilaisuuden jälkeen tämä nuorimies purskahti itkuun ja itki omia kipeitä asioitaan siellä kirkon penkissä. Sillä seurauksella, että läsnäoleva pappi tuli hänen luokseen ja ryhtyi keskustelemaan ja vähän rukoilemaan. Ja sitten tämä pappi ehdotti, että tästä olisi varmaan hyvä jatkaa sielunhoitokeskustelussa, johonka nuorimies sitten tietysti innokkaasti tarttui. Jostain syystä paikka sielunhoidolle oli valittu vähän syrjäisemmästä paikasta ja myöskin ajankohta oli vähän epätavallinen, sen enempää siihen puuttumatta. Tämä nuorimies kertoi, että siellä sielunhoitotilanteessa myös ne kipeät asiat tulivat esiin, ja nuorimies kovasti itki, ja silloin tämä miespuolinen pappi otti hänet syliin ja puolisen tuntia piti hellästi sylissä tätä nuorta miestä. Myöhemmin tämä nuorimies sai sitten kuulla kyseisen papin omasta suusta, että pappi itse oli homoseksuaalisesti suuntautunut ja myös myönsi olleensa kiinnostunut tästä nuorestamiehestä. Ei juuri sillä hetkellä, mutta aikaisemmin. Nuorimies kuulemani mukaan joutui syvään ahdistukseen, ja vammat ovat jatkuneet vuosikausia hänellä. Surullista, suunnattoman surullista minun kannaltani tässä kertomuksessa on se, että minä satun olemaan se nuorimies.

Totta kai jokainen meistä arvaa, että silloin, kun omiin henkilökohtaisiin asioihin mennään, aina joutuu miettimään, että onko tämä nyt ollenkaan sellainen foorumi. Mutta perustelen tätä sillä, että mielestäni tässä keskustelussa ei varsinaisesti ole otettu huomioon niitä konkreettisia tilanteita, joihin tavallaan olemme ikään kuin menossa näiden päätöksien kanssa. Eli on paljon asioita käytännössä, mitä me emme pysty hallitsemaan, vaikka täällä tekisimme kuinka hienoja päätöksiä ja hyvin perusteltuja päätöksiä, koska käytännössä, tuolla kentällä, monet muut asiat myöskin säätävät ja ohjaavat käyttäytymistä. Niin työntekijällä kuin seurakuntalaisilla. Ja haluaisin haastaa meitä tässä pohdiskelussa myös siihen, että me puhumme kauaskantoisista ratkaisuista. Tosi kauaskantoisista asioista. Ja niin kuin Simojoen Pekka tuossa totesi, että onko tämä ensiaskel johonkin suuntaan, niin sen askeleen mukana tulee käytännössä hyvin paljon todellisuutta, jota varmasti tässä salissa on myös kohdattu. Tässä tapauksessa olen todella huolissani siitä, että minkälaisiin tilanteisiin me joudumme tässä hyväksynnässä, joka on täällä etenemässä, mihin se meitä johtaa. Mitä silloin, kun kaksi työntekijää, miespuolista tai naispuolista, kaksi seurakunnan pappia päättää keskenään tulla rukoiltavaksi, siunattavaksi, jopa sitten jossain vaiheessa jos niin menee, niin vihittäväksi? Eli tässä puhutaan perustavaa laatua olevista suuntauksista, joita meidän täytyisi ottaa huomioon tässä vaiheessa.

Syy, minkä takia myös haluan tässä seistä teidän edessänne on se, että ihan avoimesti haluan kysyä, en tietenkään siihen tässä vastausta saa, mutta haluan sen heittää tänne ilmaan, oman sydämenkokemuksen tämän viikon ajalta. Olin syvästi järkyttynyt avajaisjumalanpalveluksessa, kun huomasin, että avajaissaarnassa jo otettiin tätä ilmapiiriasiaa hyvin suuntaa ohjaavasti esiin. Ja arvostamamme arkkipiispa myös avajaispuheessaan otti hyvin voimakkaan kannan ja ohjaavan kannan ja esitti minun kokemuksessani painostavan toiveen siitä, mihin suuntaan asioita täytyisi viedä. Ja että asia olisi sydämeni kannalta vielä oikein mahdollisimman "niitti", niin sitten vielä kulttuuriministeri jatkoi samaan suuntaan. Jotenkin tämä sotii minulla avointa, demokraattista, yhteistä kokemusta ja arvostamista siitä, että meillä jokaisella on tietyt kokemukset itsellä, miksi täällä olemme, mitä haluamme täällä päättää ja tehdä, niin mielestäni olisi jotenkin luonut avoimempaa ja turvallisempaa ilmapiiriä täällä keskustella asioista, kun tämä ei olisi ollut näin provosoivan ohjaava alusta pitäen tämä tilanne. Se ainakin syvästi loukkasi minua. Mutta haluan teitä haastaa siihen, että miettikää, mihin me olemme menossa tässä kirkollisessa päätöksenteossa, jos se on tällaista painostavaa. Jos syrjimistä mietitään, niin koko uskossaoloaikani 20-vuotiaasta eteenpäin, tuntuu ettei mitään muuta ole ollutkaan kuin syrjimistä, monissa asioissa, monissa tilanteissa. Ja jos puhutaan erilaisuuden hyväksymisestä, voisi kertoa miljoona tässä niitä esimerkkejä, mutta ehkä räikeimpiä oli se, kun menin saatananpalvojien temppeliin, heidän omassa kodissaan, verellä tahritut seinät, eläimiä uhrattu, viillellyt kädet, olin siellä keskellä yötä 12 - 03. Eikä minua ahdistanut ollenkaan. Koska nämä ihmiset etsivät, kyselivät, halusivat tietää asioita. Ei minua ahdista nuorten seurassa, jotka sanovat olevansa homoseksuaaleja ja lesboja, ei minulla ole mitään ongelmaa rukoilla heidän kanssaan, olla heidän kanssaan, etsiä heidän kanssaan elämän syviä kysymyksiä ja vastauksia niihin.

Eli mielestäni täällä monessa puheessa on tullut hienosti se esiin, että me olemme monesta asiasta tosi samaa mieltä. Mutta myös se mikä monen edustajan kohdalla on tullut esiin, on pelko siitä, että olemmeko murentamassa huomaamattamme sitä pohjaa, jolle olemme tottuneet uskon rakentamaan. Sen takia haluan yhtyä eriävään mielipiteeseen, jossa esitetään huolenaihetta Jumalan Sanan suhteen. Toivoisin että, niin kuin täällä monessa puheenvuorossa on tullut esiin, lasten ja nuorten puolesta, erityisesti edustaja Huovinen sen toi ansiollisesti esiin, olen myös itse pohtinut, niin omien lasten suhteen jo asiasta keskustelleena ja myöskin monen nuoren kanssa, niin aika vaikeaan tilanteeseen sitä joutuu. Mihin sitä sitten enää oikein vetoaa tässä? Se huolestuttaa minuakin. Herra meitä Pyhässä Hengessään ohjatkoon, ja siitä olen aika vakuuttunut myös, että herätykseen tässä ollaan astumassa, tavalla tai toisella. Sitä on profetoitu, sitä on odotettu, ja minkä muotoinen se on, minkälainen se on, se tulee. Päätän näihin sanoihin, mitä arvostamani vapaakirkon evankelista Hilja Aaltonen on jatkuvasti todennut, että hän on kokenut vuosikausia, että herätys alkaa isosta kirkosta. Ehkä olemme astumassa siihen. Siinä mielessä ei muuta kuin seistään lujasti totuudessa ja luotetaan siihen, että Jumalalla on valta ja voima tänäkin päivänä antaa sen liekin loistaa, minkälainen käsitys meillä itse kullakin siitä on, niin Jumala sen tietää, mutta kyllä ainakin minä haluan seistä lujasti luottaen ja uskoen siihen, että Jumala tekee, mitä Jumala tekee, meistä huolimatta. Sen takia rukousta tarvitaan. Kiitos siitä, mitä täällä monet edustajat ovat sanoneet, se on paljon minua rohkaissut, että pidetään kaikesta huolimatta Jumalan lupaukset mielessä. Kiitos.


Paluu