Puheenvuoro



Marjokorpi Lasse, edustaja

Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 1/2005 kirkon nelivuotiskertomuksesta Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000 - 2003

Täysistunto:
Tiistaina 10 päivänä toukokuuta 2005 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä käsiteltävä kirkon nelivuotiskertomus on otsikoitu "Kirkko muutosten keskellä". Kun eletään murrosaikoja, nousee esille tarve etsiä reformeja ja ratkaisevaksi muodostuu se perusta, millä nämä uudistukset tehdään. Kirjassaan "Kirkon uudistus ja naispappeus" professori Seppo A. Teinonen mainitsee muiden muassa kaksi toisilleen vastakkaista kirkon uudistamisen lähtökohtaa. Toinen on modernistinen, jonka tuntomerkkinä on, että uudistukset tehdään tehdään kirkon ulkopuolelta tulevien ja sille vieraiden periaatteiden mukaisesti. Toinen on reformistinen, jossa kirkon oman perinteen, siis Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen nojalla etsitään uudistusta.

Nyt 2000-luvulla eletään melkoisessa maailman murroksessa, jopa myllerryksessä. Valitettavasti on käynyt ilmi, että tässä yhteiskunnan muutosprosessissa kirkkomme on omaksunut pääasiallisesti modernistisen ratkaisun. Se tarkoittaa, että kirkkomme ratkaisujen perusteet haetaaan kirkon opin ja sen perustana oleva Raamatun sanan ulkopuolelta. Hyvä esimerkki tästä on kirkkomme viimesyksyinen synodaalikirjoitus, joka muutamista hyvistä artikkeleista huolimatta tarjosi pääasiassa modernistisia tai postmoderneja ratkaisuja. Kirjan ilmeisenä tendenssinä oli kirkon papiston käännyttäminen moderniin Raamatun tulkintaan. Tämä uudelleenkoulutus tapahtui tosin melko kapealla sektorilla. Kyseessä oli yritys aivopestä papisto hyväksymään homoseksuaaliset elämäntavat ja naispappeuden vastustajien virkakielto. Tapahtui sellainen keikaus, että kun Suomen kansaa on Jumalan sanalla opetettu vuosisadat tuntemaan Jumala ja hänen tahtonsa ja ennen muuta se pelastus, jonka Jumala on Poikansa välityksellä lahjoittanut meille, niin nyt yritetään Jumalan sanaa taivuttaa ja vääntää Suomen kansan tahdon mukaiseksi. Siksi suuntaa otetaan koko ajan yleisestä mielipiteestä, gallup-tutkimuksista ja ajan virrasta.

Kirkon uudistusta haetaan historiallisen tutkimuksen tulosten pohjalta. Historiallinen raamatuntutkimus on siitä ihmeellistä, että se ei näytä kykenevän tavoittamaan Raamatun ydinsanomaa. Uuden testamentin historiallinen sisältö pannaan eksegeettiseen ja hermeneuttiseen prosessiin, jossa se hävitetään. Tällä tavoin löydetään Uuden testamentin "historiallinen" sisältö. Se on aina meneillään olevan vuosikymmenen filosofinen muotivirtaus.

Konjunktuurieksegetiikan seurauksena kirkkoomme on saatu kokonainen pappispolvi, joka ei enää tunnista kristillisen kirkon suurimpia ja keskeisimpiä harhaoppeja: väärää kristologiaa, jota ilmenee muun muassa siinä, että Kristuksesta puhutaan vapaa-ajattelijoiden tavoin pelkäästään Jeesus Nasaretilaisena, siis historiallisena erehtyvänä henkilönä, jonka opetuksia meillä on lupa korjata, väärää vanhurskauttamisoppia, joka ilmenee tekovanhurskauttamisena ja maailmanparannusfilosofiana eikä postmodernia maailmankatsomusta, joka mukaan ilmoitusta ei ole, on vain jäljellä kaikkein paras kertomus, siis kaikkein paras satu. Kirkon oman olemuksen mukaista toimintaa on, että se julistuksessaan, järjestyksessään ja eettisissä kannanotoissaan nojaa apostolien opetukseen eikä yritä typistää Uudesta testamentista itselleen mieluista osaa, joka ei eroa mitenkään enemmistön mielipiteestä.

Nelivuotiskertomus antaa yksiselitteisesti myönteisen ja valoisan kuvan kirkkomme elämästä onnistuen sivuuttamaan pääongelmat. Siitä saa käsityksen, että kirkossamme menee hyvin, kun sen toimintaa mitataan samanlaisilla mittareilla kuin maallisten yhteisöjen. Yhteisön viihtyvyydellä, sen yhteiskunnassa nauttimalla suosiolla, sen talouden tunnusluvuilla. Kirkkomme alkaa muistuttaa niin sanottua IT-maailmaa. Välineet, siis kaapelit ja kaistat ovat loistavat, sisältö vain puuttuu. Asetetaanko kysymys oikein? Kirkon onnistumista ei voi mitata sen yhteiskunnassa nauttimalla suosiolla, lehdistön sille antamilla myönteisillä arvosanoilla, jotka osoittavat sen onnistuneen maastoutumaan niin maallisen yhteiskunnan sekaan, että se on tullut täysin näkymättömäksi. Kirkon onnistumista mitataan kokonaan toisenlaisilla mittareilla. Entäpä jos kysyisimme, toteuttaako se sitä tehtävää, mitä varten se on olemassa. Onko se tietoinen perusteistaan, opistaan, tavoitteistaan? Pystyykö se valloittamaan maallistuneen ja jälkikristillisen maan evankeliumilla? Pystyykö se välittämään seuraaville sukupolville kristillisen tiedon ja aidon uskon? Pystyykö se rohkealla Jumalan sanan opettamisella korjaamaan sen seksuaalielämän vinosuuntauksen, joka tuhoaa avioliittoja ja tuottaa yhä enemmän lapsia vailla vanhempia? Onko se kaikessa toiminnassaan uskollinen Jumalan sanalle? Ja ennen muuta se mitataan sillä kysymyksellä, säilyykö kristinusko maassamme?

Tässä yhteydessä on vaikea olla tekemättä pientä vertailua meidän kirkkomme tapaan suhtautua kansan uskonnolliseen tilaan ja roomalais-katolisen kirkon tapaan suhtautua Euroopan uskonnolliseen, henkiseen ja eettiseen tilaan. Meidän kirkkomme ja roomalais-katolisen kirkon välillä vallitsee ero julkisuudessa. Meidän kirkkomme on median myötätuulessa. Todellisuudessa sieltä kuuluu kuitenkin vain huonoja uutisia. Ihmiset eroavat kirkosta, he eroavat puolisoistaan, piispa Spong vierailee maassamme julistamassa menneeseen maailmankuvaan sidottua ateismia. Roomalaiskatolinen kirkko on median vastatuulessa. Samaan aikaan sieltä tulee julkisuuteen hyviä uutisia. Miten toisenlainen tunnelma välittyikään maailmalle vajaa kuukausi sitten Roomasta, kun tiedotusvälineisiin kajahti tuo tuttu viesti "Habemus papam". Tuo paavi valittiin kaikkien niiden periaatteiden vastaisesti, joita nyttemmin sovelletaan maassamme papin vaaleissa, virkaan vihkimisessä, ehdollepanossa ja siihen nimittämisessä. Hän ei läpäissyt median "paavintenttiä", kun hänet todettiin aborttien, avoliittojen, avioerojen, naispappeuden ja homoliittojen vastustajaksi. Näin siis kristikunnan suurimman, yli miljardin jäsenen kirkon johtoon valittiin mies, jonka kaltaisilla mielipiteillä varustettua luterilaista tunnusta edustavaa miestä meidän kirkkomme piispat eivät suostuisi vihkimään edes papiksi. Silti Roomassa otettiin iloiten vastaa tuo uusi piispa, joka oli toiminut Vatikaanin Uskonopin kongregaation johtajana, siis opin kysymysten valvojana. Kirkko valitsi palvelijansa oman olemuksensa ja opinkäsityksensä mukaisesti, ei median suositusten mukaan.

Minkälainen on avioliittoetiikan tila maassamme? Julkisuudessa ovat yleisenä puheenaiheena syrjähypyt, pedofiilit ja insestit. Kulttuurin nimessä ihmisille yritetään pakkosyöttää homomyönteistä käsitystä. Tässä maassa vallitsee farssimainen kulttuuri. Jumalan laintaulut se tahtoo hylätä, vain iltalehtien tabloidit sitä hätkähdyttävät. Kirkko yrittää samaan aikaan assimiloitua yhteiskuntaan tavalla, joka on selvästi Raamatun vastainen. Sen tehtävänä on muka vain hoitaa kaikkia näitä mahdollisia ilmiöitä ja vaieta säilyttääkseen julkishallinnollisen asemansa ja kansankirkon jäsenet. Siitä on tullut narrimaisen kulttuurin myötäjuoksija. Miten toisenlaisen kuvan olemmekaan kristillisten kirkkojen toiminnasta muiden Euroopan kirkkojen taholta. Englannin kirkon piispat eivät suostuneet vihkimään prinssi Charlesia avioliittoon. Siviiliavioliiton siunaus annettiin pitkän ja nöyryyttävän julkisen katumusharjoituksen jälkeen. Miten erilainen onkaan kristikunnan suurimman kirkon avioliitto-opetus, kun paavi Benedictus XVI ilmoitti samana päivänä, kun hän astui virkaansa, voivansa harkita sitä mahdollisuutta, että ehtoollinen annetaan avioeron syyttömälle osapuolelle. Jos meillä olisi tajua siitä miten kirkossa menee avioliittoasioissa, silloin meillä olisi myös halua puuttua niihin epäkohtiin, jotka vallitsevat keskuudessamme niillä keinoin, mitkä kirkolle on annettu: Jumalan sanan opettamisella kaikissa tilanteissa, myös nuhtein ja kehotuksin ja esimerkiksi sellaisen asian korostamisella, että Jumalan tahdon mukaista on, että jokaisella lapsella olisi molemmat vanhemmat, sen lisäksi oikeat vanhemmat ja lisäksi vielä pysyvät vanhemmat. Silloin tässä maassa olisi myös enemmän lapsia, jotka voisivat sanoa, meillä on isä.

Vielä virkaanasettajaispuheessaan tämä uusi Rooman piispa osoitti sanansa Euroopalle, jossa kristinuskosta luopumisen vuoksi ollaan eksyneitä kuin lampaat. Miksei meilläkin sen sijaan, että turvaudutaan kirkon ulkopuolisiin sisällöntuottajiin, kuten kirkkopäivillä, miksei päähuomiota kiinnitettäisi maallistuneen maamme valloittamiseen Jumalan sanalla. Olisipa meilläkin kirkko, joka suhteessaan yhteiskuntaan, enemmistön mielipiteeseen ja vallanpitäjiin, toimii oman olemuksensa ja Jumalan sanan mukaan.

Meidän kirkkomme nykyinen ongelma on, ettei sen piispan virka toimi. Se ehkä toimii joissakin toisarvoisissa asioissa, kuten arvonimien ja ympäristödiplomien myöntämisessä, mutta se jättää hoitamatta tai hoitaa huonosti viran kolme pääasiallista funktiota. Ne piispan viran tehtävät, jotka ovat laiminlyötyjä, ovat ensiksi Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaisen opin valvominen. Toiseksi kristinuskoon välinpitämättömästi suhtautuvien suomalaisten evankelioiminen. Veljeily, suhdetoiminta ja seminaarien pito maamme johtavien piirien kanssa ei tarkoita suinkaan evankelioimista. Nelivuotiskertomuksesta käy ilmi, että kirkkomme ei tunnista sitä ateismin, epäuskon, maallistuminen, itseriittoisuuden perusilmettä, joka vallassa maassamme eletään niin taiteessa, kirjallisuudessa, näyttämöllä kuin työelämässä, eikä kykene käymään keskusteluja näistä kysymyksistä ajan johtavien virtausten kanssa. Yleisen mielipiteen panttivankeudessa oleva kirkko ei pysty valloittavalla tavalla tuomaan ihmisille evankeliumin sanomaa. Perääntyminen maallisen kulttuurin ylivallan edessä on se anoa suunta, jonka moderni teologia kykenee näyttämään. Kolmanneksi se ei toimi myöskään pappien vihkimisessä vanhauskoisten virkaboikotin vuoksi. Kirkkomme nykyinen piispan virka vihkii kaikenlaisilla inhimillisillä ajatuksia toimivia kandidaatteja kirkon virkaan, ympäristöihmisiä, tasa-arvoihmisiä, kehitysmaaihmisiä, rauhantyöntekijöitä, maailmanparantajia. Samaan aikaan Nikean uskontunnustuksen tunnustavat ja Jumalan sanan arvovallan tunnustavat kandidaatit joutuvat vaikeuksiin. Näin se päästää harhaoppiset sisälle kirkon virkaan ja sallii heidän pysyä siinä. Samalla se sulkee boikotilla oikeaoppisilta tien kirkon virkaan. Piispan virka ei toimi yhteyden virkana, kun se hyväksyy virkaan sellaiset, jotka eivät siihen kuulu ja työntää ulos sellaiset, jotka siihen kuuluvat.

Tämä kysymys olisi nyt helposti ratkaistavissa, kun Turun piispan virka on avoinna. Valittavalle Turun piispalle tai jollekulle muulle piispalle annettaisiin piispainkokouksen päätöksellä tehtäväksi hoitaa pelkkien miespappien vihkimykset. Tämä yksinkertainen toimenpide poistaisi tarpeen vihkiä ylimääräinen piispa maahamme. Nelivuotiskertomuksen sosiologisten laskelmien mukaan Suomesta löytyisi ainakin 100 000 kristittyä, jotka iloitsisivat kyseisestä päätöksestä ja siitä, että heillä on jatkossakin tässä kirkossa mahdollisuus päästä ehtoolliselle ja nauttia Jumalan sanan opetusta tarvitsematta turvautua kirkon kaksinkertaiseen organisoimiseen, mikä nyt on jo menossa. Mekin voisimme sanoa, "Habemus episcopum", meillä on piispa.


Paluu