Puheenvuoro



Uusitalo Reetta, edustaja

Otsikko:
Ehdotus julkilausuman antamiseksi eutanasiasta (Edustaja-aloite 4/2005)

Täysistunto:
Tiistaina 10 päivänä toukokuuta 2005 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, arvoisat piispat ja hyvät edustajatoverit. Anteeksi tämä flunssainen ääneni, mutta kerron ajatuksiani muutamalla sanalla. Hippokrateen valan mukaan, joka on onneksi viime aikoina uudestaan nuorien lääkäreiden käytössä konkreettisesti ja sisältyy heidän opetukseensa, arkkiatrin aloitteesta. Sen mukaan tärkeää on elämän suojeleminen, sairauden parantaminen ja kärsimyksen lievittäminen, vähän niin kuin edustaja Jouppi tuossa äsken sanoi. Siitä emme halua ketkään lääkärit luopua koskaan.

Sen takia eutanasia eli kuolemaan jouduttaminen, ei kuulu millään tavalla ammattikuntamme arsenaaliin, edes sillä tavalla että siitä missään mielessä ruvettaisiin eduskunnan taholta säätämään. Tämä nykyinen keskustelu sekoittaa asioita aika paljon. Siinä on väärinkäsityksiä ja siinä on sellaisia asioita, jotka ovat vaikeita, mutta joissa mielestäni vallitsee aika hyvät periaatteet. Olin sairaalasielunhoidon johtokunnassa silloin kuin terminaalihoidon perusteet vuonna 1982, pitkän valmistelun ja keskustelun jälkeen, hyväksyttiin. Minun mielestäni siinä on ne periaatteet, joiden mukaan tänäkin aikana pitäisi toimia. Niitä kannattaa myöskin teidän edustajien katsoa. Potilaan oikeus saada tietää ja päättääkin hoidosta on ensiarvoisen tärkeätä. Hän voi kieltäytyä jostakin aktiivisesta hoidosta. Silloin 80-luvun alussa monta kertaa oli tilanne, että hoidettiin kivuliaita tutkimuksia ja hoitoja, joilla ei ollut enää parantavaa vaikutusta. Nähdäkseni nykyisin, niin kuin edustaja Reinikainenkin sanoi, on selvästi menty parempaan suuntaan.

Terminaalihoidossa kärsimyksien lievittäminen ja turhista tutkimuksista ja hoidosta luopuminen on aivan ensimmäinen asia ja siinä hyvin tärkeänä on psyykkinen ja hengellinen tuki. Onneksi ainakin hoitolaitoksissa saadaan myöskin ammatillista hengellistä apua tähän. Jokainen lääkärikin ja hoitaja voi toimia tässä. On myöskin koulutettu erittäin paljon hoitajia diakonissalaitoksilla ja eri tukipisteissä tässä vuosien kuluessa tässä mielessä. Kodin omaisuuteen kiinnitetään huomiota, otetaan omaiset hyvin tähän hoitotiimiin ja kotona kuoleminen on aika paljon yleistynyt. Myöskin tällainen kotisairaalahoitomuoto on kannatettava. Omakohtaiset kokemukseni terminaalihoidossa olevista potilaista ja omaisten kuolemisesta ovat erittäin hienot ja hyvät, silloin kuin terminaalihoito toteutuu hyvin. Viimeisinä kuukausina silloin olen itse oppinut kuolemisesta ja myöskin on moni potilas tullut tälle portille hyvin valmistautuneena ja omaiset ovat saaneet myöskin hengellistä tukea. Mielestäni tähän hyvään terminaalihoitoon ja sen resursseihin poistaa tämän keskustelun eutanasiasta. Uskoin silloin 80-luvulla, että näin tulee käymään. Mutta onko kysymys nyt tällä hetkellä tästä taloudellisesta terveydenhuollon voimavarojen puutteesta, kun se on viime aikoina noussut taas uudelleen esiin?

Mielestäni Suomessa ei tarvita minkäänlaista eutanasiaa, mutta tämä keskustelu mitä täällä nyt käydään on tärkeä. Näkisin kuitenkin, että julkilausuman antaminen näistä asioista ei oikein kuulu kirkolliskokoukselle, vaan jos tarvitaan tässä kirkon kantaa, jota jo on annettukin sairaalasielunhoidon taholta ja aikaisemmin kirkkohallituksenkin taholta, niin sitä tullaan pyytämään ja sieltä tulisi ohjeistaa. Tämä on niin kompleksikas ja vaikea antaa kannanottoa, muuta kuin että eutanasia ei kuulu kristilliseen hoitokäsitykseen millään tavalla. Lähitulevaisuudessa varmaan tätä kirkon kannanottoa tullaan kyllä kysymään, jos tämä keskustelu jatkuu tällaisena kuin tähän asti on ollut. Jos ajatellaan, että asia on huonosti hoidettu, niin siihen tarvitaan lisää panostusta. Mutta Suomessa on lähes 35 vuotta jo ollut kuolemanmäärittely, ja sen kliinisen toteamisen kriteerit tarkasti. Me olemme olleet nähdäkseni ihan alusta lähtien vähän niin kuin etulyöntiasemassa verrattuna johonkin muuhun Euroopan maahan.


Paluu