Puheenvuoro
Repo Matti
,
piispa
Otsikko:
Synnintunnustus- ja synninpäästövaihtoehtojen lisääminen Jumalanpalvelusten kirjaan (Hiippakuntavaltuustoesitys 3/2010)
Täysistunto:
Tiistaina 9 päivänä marraskuuta 2010 klo 12.30
Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet. Käsillä oleva Espoon hiippakuntavaltuuston aloite kiinnittää huomiota sinänsä tärkeään seikkaan, nimittäin jumalanpalveluksessa lausuttaviin rukouksiin. Aloitteessa kannetaan huolta siitä, että synnintunnustus ja synninpäästö eivät aina kohtaa toisiaan. Aloitteen mukaan joihinkin synnintunnuksen vaihtoehtoihin sopii vastaukseksi paremmin yleinen armon vakuutus kuin absoluutio, eli sananmukaisesti synninpäästö ripissä tunnustetuista synneistä. Näiltä osin aloitteen huoli on ymmärrettävä. Sen sijaan ehdotus sellaisten uusien synnintunnustusten ja synninpäästöjen laatimisesta, jotka enemmän sanoittaisivat seurakuntalaisten erityyppistä hätää, häpeää ja ahdistusta, näyttää sisältävän uuden, erilaisen tavan ymmärtää koko jumalanpalveluksen yhteisen ripin merkitys. Hiippakuntavaltuuston käsittelyssä on tähän jo viitattu toteamalla, että yksilöllisen ahdistuksen ja häpeän kohtaamisen paikka on paremminkin sielunhoidossa kuin yhteisessä jumalanpalveluksessa.
On toki selvää, että ihmiset tulevat kirkkoon erilaisten kysymysten ja elämän huolien kanssa. Niitä he huokailevat sanallisesti ja sanattomasti Jumalalle. Messussa lausutuilla yhteisillä rukouksilla on kuitenkin yksilöllisiä tarpeita laajempi tehtävä. Ne eivät luonnollisestikaan voi osua jokaisen sydämeen samalla tavalla, mutta ne ilmaisevat, miten kristillinen seurakunta yhdessä uskoo. Jumalanpalveluksen yhteiset rukoukset kokoavat kristittyjen yhteisen kiitoksen, ylistyksen, pyynnöt ja avunhuudot Jumalalle. Piispainkokouksen noin vuosi sitten laatima Jumalanpalveluksen opas lausuu seuraavaa: "Synnintunnustuksessa seurakuntalaiset tutkivat yhdessä itseään Jumalan Sanan valossa. Jumalan laki paljastaa epäuskon ja synnin ja samalla sen, miksi ihminen tarvitsee evankeliumia." Synnintunnustus ja synninpäästö liittyvät siis siihen, mitä ylipäätään on elää kristittynä, mitä on seurata Jumalan tahtoa, mitä on kamppailla epäuskon ja epäilysten kanssa ja mitä on luottaa Jumalan armoon. Luterilaisessa kirkossa opetetaan, että kristitty on aina kahden jännitteen välissä. Hän on syntinen ja vanhurskas yhtä aikaa. Häneltä vaatii Jumalan laki ja hän saa kaiken lahjaksi evankeliumissa. Näissä jännitteissä kristitty on koko ajan yhtä aikaa arka ja rohkea, tuomittu ja pelastettu.
Uuden testamentin kreikassa kehotus kääntyä tai tehdä parannus kuvataan sanalla, joka merkitsee elämän kokonaisvaltaista suuntaamista Jumalaan. Messumme rippiä ei siten tule lähestyä vain yksittäisten syntien - viime viikolla tehtyjen tai tekemättä jätettyjen - tunnustamisena, vaan koko elämän ojentautumisena. Se voi olla joidenkin mieltä painavien tekojen tai laiminlyöntien tunnustamista ja se voi olla myös elämän yleisen tarkoituksettomuuden tunteen huokaamista. Mutta sen tarkoituksena on kääntää koko elämä Jumalan puoleen. Seurakunnan yhteisenä rukouksena synnintunnustus ja synninpäästö kokoavat yhteen sen, mitä kirkko on, Kristuksen omana, hänen kutsumanaan ja hänen lähettämänään.
Ymmärrän, että pastoraaliteologia on psykologian ja monien muiden tieteenalojen kehittyessä tuottanut paljon hyvää, sellaista, mistä kirkolle ja papille on hyötyä. Se on auttanut ymmärtämään ihmistä ja tehnyt mahdolliseksi monia seurakuntatyössä huomioon otettavia menetelmiä. Mutta en ole kaikin osin viehättynyt siitä, miten sen avulla lähestytään uskon kohdetta, eli Jumalaa. Kristinuskossa on lähtökohtana Kristus. Jumala on lähettänyt Poikansa ja tämä Poika ilmoittaa meille millainen on Isä. Näyttää siltä, että tätä ilmoituksesta liikkeelle lähtevää tapaa lähestyä uskon kysymyksiä koetellaan monella tavalla. Lähtökohdaksi asetetaan Kristuksen sijasta ihmisen kokemus. Tämä ilmenee monella tapaa, esimerkiksi siten, että kirkon oppia kohtaan tunnetaan vierautta, opillisia muotoiluja kartetaan ja oppia ilmaisevia lauseita väheksytään. Sen sijaan ihmisten kohtaamista, heidän vierellään kulkemista ja heidän ääntensä kuulemista pidetään ensisijaisena. Näitä kahta ei kuitenkaan pitäisi pelata vastatusten. Kristinuskossa ne ovat nimittäin sisäkkäin. Toinen on aina toisessa kiinni. Jos lausun "Jumala rakastaa", esitän opillisen väitteen, jota ei voi kuulija ymmärtää ilman inhimillistä kohtaamista, hänen vierellään kulkemista, mutta ei myöskään ilman sen avaamista, kuka tai mikä on Jumala, miten Hän rakastaa ja ketä. Tarvitaan monia opillisia muotoiluja, jotka eivät nouse yksilön kokemuksesta, vaan kirkon yhteisestä uskosta.
Ihmisen kokemus ei ole ollenkaan väärä lähtökohta kun kyseessä on sielunhoito, pastoraalinen keskustelu ja yksityinen rippi. Mutta kun kyseessä on kirkon yhteinen jumalanpalvelus, lähtökohtana on kristinuskon sisältö. Sellaista ilmaisevat nykyisen kirkkokäsikirjan synnintunnustukset ja synninpäästö. Arvoisa puheenjohtaja, näillä sanoilla liityn edustaja Ojalan ehdotukseen ja kannatan tämän aloitteen raukeamaan jättämistä.
Paluu